Ahdas kalu mällit homoseksuaaliseen sisään

Ellu kuiskasi tietävänsä, ettei vaimoni Lissu oikein välittänyt suihinotosta, mutta jos haluaisin, hän voisi auttaa. Työnsin itseni niin kiinni Elluun kuin pystyin ja annoin spermani lähteä niin syvälle kuin mahdollista.

Kaluni oli kivikova ja tunsin Ellun riisuvan shortsini. Pillu oli liukas, mutta tiukka. Vaimoni oli huomattavasti karvaisempi kuin Ellu. Ilmeisesti luontokuvien katselu oli tehonnut ja esileikkivaihe alkoi olla lopuillaan. Repen kalu oli myös täydessä kunnossa. Aloin panna kovempaa ja pian Ellu alkoi ynistä ja huohottaa.

Otin kiinni lantiosta ja työnsin niin syvälle kuin pystyin. Pudotin shortsini ja viskasin t-paidan divaanille. Ellu piti yllä pientä liikettä ja alkoi selvästi kiihottua entistä enemmän. Ilona alkoi huohottaa ja pian hän sanoi tietävänsä milloin orgasmi tulee ja pyysi minua päälleen.

Joimme viiniä sohvalla, emme paljon puhuneet asiasta. Heillä kesti varmaan tunti, kunnes Abdul sai orgasmin ja varmaankin pumppasi spermat vaimooni. Vaimoni kosketteli Abdulin elintä, mikä nosti uudelleen päätä, jolloin vaimoni kävi makaamaan sohvan selkänojalle ja Abdul alkoi naida häntä takaapäin. Sain opetuksen tästä, mikään ei muuttunut välillämme. Vaimoni kävi selälleen, aukaisi kylpytakkiaan ja pyysi ystävääni lähemmäs.

Hän oli tyytyväinen nykyiseen. Kysyin jätkiltä, että olisiko heillä hytissä viinaa, kun muualtakaan ei enää saanut. Myöhemmin yöllä kun baari oli jo kiinni, suunnistin kohti hyttiäni. Miehet katselivat minua runkaten samalla. Laivareissuja en tosin ole tehnyt. Minut käännettiin mahalleni ja Pekka piti minusta kiinni, etten päässyt rimpuilemaan.

Olli alkoi hiljalleen työntää kyrpäänsä sisääni. Käytävällä minua vastaan tuli sama kaksikko. Muutama imu ja olin valmista miestä. Ja sillä hetkellä pieni piru iski. Naulasin naulan, laskin vasaran pois edessä olevalle tasolle ja laitoin kädet anopin lantiolle. Tänä kesänä ajattelin, että nyt katsotaan mistä anoppi on tehty ja juhannuksen pyhinä aloin itsekin flirttailemaan hänelle. Nousin ylös ja hän laski housuni alas. Puristelin terhakoita nännejä jotka näkyivät selvästi, huolimatta useasta kerroksesta.

Lämmin kosteus tarttui sormeeni ja Essi huokasi toistamiseen hieman voimakkaammin. Katselin ylhäältäpäin kuinka hänen lettinsä heiluivat pään liikkeen tahdissa. Vaimoni lähti kävelemään kohti autoa suuri kassi mukanaan jossa oli Jennin kojulta valittuja neuleita.

Tunsin kuinka veltostuva kaluni vetäytyi ihanan hävyn lämmöstä. Katselin hetken edessäni heiluvaa kalua kunnes avasin suuni ja otin sen varovasti suuhuni. Lähdin kuitenkin leikkiin mukaan, tarkoituksena tehdä lopulta oharit. Hän maksoi sovitun summan, ja poistui paikalta.

Koko tilanne tuntui jotenkin epätodelliselta. Mikko otti päästäni kiinni ja alkoi hiljalleen naida suutani. Eräänä iltana juttelin ihmisten kanssa chatissä. Se maistui yllättävän hyvälle. Pian kitalakeni on vastassa, mutta ei se haittaa, olen harjoitellut. Piru, jäi kello kotia… Grilli laitettiin tulelle, tai no pikemminkin nuotio.

Juominen alkoi jo autossa, mutta hyvin maltillisesti. Anukseni sykkii, se ei kestä enää paljoa. Tomi ja Petri siirtyivät eteeni polvilleen, ja alkoivat hekin nuolemaan minua. Itse olin hiukan jännittynyt, mutta kyllä se siitä luonnistui. Jaska laskeutui ensimmäisenä polvilleen ja alkoi nuoleskelemaan jo täydessä seisokissa olevaa kulliani.

Siinä samassa pallejani hyväillen. Sitten hän asettaa ne anukselleni, ja hiljaa painautuu minuun. Pian Petri ujutti sormen anukseeni, jonka hän oli juuri liukastanut syljellään.

Siitä ne saa suurimman nautinnon. Mä olisin halunnu kieltää, mutta se nuorempi homo katto mua vetoovasti. Se alko tunkea kieltään mun suuhun ja siitä se tuntu nauttivan, kun se kerran jatko sitä niin pitkään.

Kun se alko hinkkaamaan kulliaan edestakasin, niin mun oma kalukin pärähti taas tanaan ja se nytkytys alko tuntua jotenkin perverssillä tavalla hyvältä. Otat tukastani kovemman otteen ja tunget kyrpäsi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurkkuuni.

Huomaan kuinka alushousujesi sisällä pullottaa himoitsemani elin. Vauhtisi kiihtyy entisestään ja nait kovasti suutani. Lopulta onnistun ja saan kovan kalusi kosteaan suuhuni. Alan ottamaan Herraltani kunnolla suihin, sylkeni kostuttaa koko kyrvän märäksi ja otan sen niin syvälle kuin saan. Enää kuulen vain karjuntasi ja tunnen kuinka laukeat naamalleni ja avonaiseen suuhuni. Häpeänpuna tarttuu poskiini ja en voi katsoa Herraani silmiin. Vihdoin käsket lutkaasi ottamaan Herraltasi suihin, mutta ilman käsiä.

Konttaan lähellesi ja hapuillen otan kyrpäsi suuhuni. Nait minua armottomasti suuhun. Livon kielelläni välillä vartta, jonka jälkeen otan sen syvälle suuhuni. Jani tunsi sisälleen pursuavan spermaa ja huikeaa hyvän olon tunnetta myös, mutta hän ei ollut vielä saanut itse joten ajatteli yllättää Henryn ja heti kun Henry hengästyneenä meni työtuolilleen istumaan ja levitti haarojaan sen verron että Jani saisi nuolla hänen kullistaan loput spermat ja niellä kunnolliset ja ruhtinaalliset uudelleen laukeamiset.

Jani katsahti ettei tämä ollut Nigeria vaan jokin pienempi trooppisempi saari keskellä ei mitään, mutta ohjeet olivat selvät ja olihan sentään Janin asiakkaan poika vielä paikalla joka selitti että hän asuu myös täällä ja auttaa Jania aina tarvittaessa.

Roger lopetti naimisen ja meni makaamaan hiekalle, Jani ampaisi samantien Rogerin päälle ja aloitti ratsastuksen kiimaisesti ja varmasti. Samassa Jani tunsi kuinka sisälleen tunkeutui paljas kulli ja voihkaisi nautinnosta, Henry aloitti kiihkeän nainnin ja hengitti raskaasti jokaisen vedon yhteydessä.

Janin Pomo määräsi hänet samantien matkaan laivalle kohti Nigeriaa jossa hänen suurin asiakkaansa odotti kiireistä neuvonta apua. Tämä näky oli jo liikaa Henrylle ja samassa heti perään Henryn lauetessa hän puristi voimakkain ottein Janin lantiota ja purki viimeisetkin kovat paineet hänen sisään. Jani oli juuri aloitellut lähettinä isossa firmassa ja oli hieman sekaisin mutta Henry joka oli vuotias auttoi Jania aina tarvittaessa pientä maksua vastaan tietty.

Aamulla Jania tultiin ovelle herättelemään ja käskettiin pakkaamaan kaikki kamat mukaan koska Janin asiakkaan poika oli tullut henkilökohtaisesti hakemaan Jania isänsä luokse olihan asiat siellä aika sekaisin mutta tämä oli jo liikaa, Jani ajatteli itsekseen mielessään kun hän oli saapunut yksityisen omistamalle saarelle.

Roger oli vankka ja nöyrä vieraitaan kohtaan hänelle kuului monia tehtäviä ja siksi hänellä ei ollut aikaa jäädä paljoakaan koskaan rupattelemaan. Mikäli lankeat on sinun aloitettava kolmen päivän jakso uudestaan. Ryhdy harjoittelemaan suihinottoa samalla hiplaten klitoristasi ja liikutellen helmiäsi edes takaisin pillussasi. Sinun tulee lisäksi hankkia toinen dildo niin että voit naida itseäsi kumpaankin aukkoon saman aikaisesti. Se on tarkoitettu mamselleille. Hae dildosi, helmesi, kamera ja maito.

Huudahti Niina kun seisoin hänen ovensa edessä. Ilta eteni omalla painollaan, ja kaikki meistä alkoivat olla jo tukevassa humalassa. Nojatuoli seisoi nurkassa johon voin yöksi viikata vaatteeni. Seksuaalisesti olen aina ollut hetero, mutta viime aikoina minua on alkanut naiset kiinnostamaan ja kokeilun haluni on herännyt. Nykyään lähes aina kun tyydytän itseäni, ja sitä tapahtuu päivittäin, fantasioin harrastavani seksiä naisen kanssa.

Esittelimme toisemme ja siemailimme olutta. Niina päätti lähteä nukkumaan ja muutkin olivat lähdössä koteihinsa. Niina on ihan umpihetero, eikä hän tiedä minun bi-henkisestä ajatusmaailmastani mitään.

Olen hieman yli vuotias vaalea nainen. Eräänä viikonloppuna ystävättäreni kutsui minut luokseen toiselle paikkakunnalle viettämään synttäreitään, ja maiseman vaihdoksen vuoksi lähdin mielelläni. Niina täyttäisi 31 ja tiedossa olisi ihan pienimuotoiset bileet tyttöporukassa Niinan kotona. Astuin sisälle ja Niina ohjasi minut vierashuoneeseen jossa aioin yöpyä.

Karvaiset pakarasi puristivat kättäni, Sinä jännitit. Tunsin kuinka kainalosi valuivat, märkä ihosi tuoksui miehelle. Suutelin hellästi kiveksiäsi, ne vetäytyivät lähemmäs kehoa kuin aristaen. Pidättelin Sinua käsilläni ja katsoin kuinka sperma valui alas peiliä. Puristit niitä itseäsi vasten, tule, halusitko sanoa? Veljeni kadottua takaisin mökkiin otin puhelimen taas käteeni ja hieraisin samalla shortsieni lävitse lahkeessa puolikovana törröttövää kaluani. Lähdin kävelemään mökkitietä pitkin, mutta heti näköetäisyydeltä päästyäni poikkesin metsään, ja aloin etsiä sopivaa paikkaa pienelle runkkaustuokiolle.

Aikuisten oikeasti minua panetti niin saatanasti, mutta tässä tilanteessa oli pakko tyytyä oman käden apuun. Tultuamme perille Satua alkoi jälleen peilata itseään auton ikkunasta. Itse oli pukeutunut shortseihin ja pikeepaitaan. Kumarruin hänen taaksensa ja suutelin hänen pimpsaansa, joka oli muuten jo kostea.

Samalla hän kokeili etumustani joka oli todellakin jäykistynyt päivän aikana vähän väliä. Lähdimme kävelemään autolleni ja vitsailimme että pitäisiköhän meidän olla alusvaatteisillamme kun ilmastointia autossani ei ole. Vedin paidan ylleni ja katselin kaapista toisen paksun islantilaisneuleen jonka vedin myös päälleni. Nyt veitikkani oli housuissa jo täydessä seisokissa, mutta kukaan ei näkisi sitä usean kerroksen takia.

Komeron periltä kaivoin huopikkaani ja toiset villasukat. Olin yllättynyt hänen kommentistaan. Puhdistettuani itseni lähdin kohti kotia ratikalla miettien päivän hienoa antia. Äkkiä minua vetäistiin hihasta. Saavuttuani kotipihaan vilkaisin vaistomaisesti tapaamani naapurin neitokaisen ikkunaan. Verhot olivat melkein kiinni ja liikettä ei näkynyt. Sain pukea ylleni paksut villavaatteet. Ei nyt tule mieleen, sorry. Se nylkyttää parhaillaan Juhan jalkaa ihan kiimassa.

Mistä ihmeestä olin raahannut tuon tyypin? Hänen leukansa jauhoivat hetken tarmokkaasti, kunnes hän sai nielaistua. Njaa, minun mittaiseni suurin piirtein, hoikka muttei laiha. Mutta takuulla hyvin kehno luonne, kun kuorsaa noin estottomasti. Pimeyden turvin siellä voi olla hiukan vähemmissäkin varusteissa. Kävimme uudelleen pesulla ja vielä saunaan, tällä kertaa otimme vain löylyjä.

Tai no oikeastaan olihan meillä. Mutta niin taisit olla sinäkin. Päätimme lähteä ravintolaan syömään, ehkä tanssimaankin. Laskeuduit alemmalle lauteelle polvillesi, levitit jalkojani enemmän ja annoit pääsi upota haaroihini.

Aivan kuin meillä olisi salaisuus. Aivan kuin olisit lukenut ajatukseni, lähdit johdattamaan minua rakennustyömaan parakkien väliseen hämäryyteen. Hän nosti minut tiskin päälle ja alkoi nuolla vittuani. Vain Lauri jäi vielä syömään.

Hän laukesi urahtaen suuhuni. Vetäydyin pois hänestä ja menin lukitsemaan baarin oven. Eräänä iltana olin sulkemassa baariani kun sinne tuli muutama komea hikinen raksa mies. Nuolin terskaa ja runkkasin kalun vartta. Tuo paksu mulkku tiukassa reiässäni. Kultaseni, oletkos sinä innostunut noin kovasti kalusta pepussasi Sauva oli aluksi tuntunut juuri niin oudolta, kun mielestäni minkään työntäminen peppuun piti tuntuakin, mutta käsittelyn jatkuessa olinkin alkanut nauttia sen liukuvoiteen ansiosta varsin sulavasta liukumisesta nyt jo rentoutuneessa pepussa.

Joutuiko palvelija ottamaan sun nesteet suuhunsa? Tämä tapahtui tai Katselimme maisemia, olimme vasta lähteneet Helsingistä ja otimme olutta käytävällä sohvalla.

Heitimme siinä jotain läppää ja naureskelimme keskenämme. Juttelimme niitä näitä ja olimme kumpikin jo aika kännissä. Kun hän tuli sieltä ulos meni hän sänkyyn selälleen ja menin hänen viereen makaamaan. Olin kyllä minäkin ja nuolla lutkutin pillua. Hivuttaudun seinää vasten ja nostan polveni koukkuun ja sinä tulet polvillani minun eteeni.

Jyystät nyt niin lujaa että et voi itsekään enää pidätellä Irrottaudut ja laskeudut makuulle, minä kyykistyn päällesi ja heilutan pakaroitani edestakaisin, jokaisella laskeutumisella puristan pakaroitani yhteen ja sinä saat tuntea tiukan mutta erittäin kostean pilluni.. Peniksestäsi ilmestyy jo touhutipat ja se kuumottaa ja sykkii todella kovaa. Voiko enää parempaa kiihotustapaa olla.

Lasken polveni maahan ja kumarrun suutelemaan kanssasi. Kumpikin miehistä jäi kuitenkin miettimään, mitä pyörremyrskyn tapaan sekoitettuun pukukoppiin jääneelle, spermaa tihkuvalle mekkoon sonnustautuneelle pojalle tapahtui. Molemmat kopissa olijat olivat kasvoiltaan punaisia kuin ravut. Helteisen heinäkuun viimeinen lomaviikko sai ihmiset ulos nauttimaan kesän auringosta ja sen lämmöstä. Vieraassa liikkeessä Hessulla kesti tovin löytää sovituskoppirivistö ja tämän löydyttyä tapahtui jotakin odottamatonta.

Tunne oli pian liikaa ja sperma suihkusi nuoresta peniksestä suhisevalla paineella sovituskopin jakkaralle ja maassa olevalle vaatemytylle. Molemmat kopissa olijat irvistelivät ja huohottelivat, mutta eivät voineet lopettaa kivuliasta alkua ollessaan vietin vietävinä. Lattialla sekoittuivat pojan, Jarin ja naistenosaston vaatteet pehmeäksi mytyksi. Hessun terska muljahti parikymppisen pojan huulien välistä tämän kosteaan suuhun.

Mä halasin sitä ja koetin lohduttaa. Ja sillon mun sisällä niin kuin olis joku muuri murtunut ja pelko kadonnut. Mutta se ei tehny mitään. Kovempi kun mä tajusinkaan. Mua pelotti, että mä ryssisin kaiken, mutta mun teki mieli jatkaa. Mitä vittua, Pekka sai hönkästyä johonkin väliin, ja mä kysyin et halusko se, että mä lopetan.

Kyllä mä jotenkin tajusin, että Pekka ei ollu ihan samalla lailla mukana, mutta en mä jotenkaan pystyny sitä sen enempää aattelemaan. Se on nyt kaksi kertaa pyrkinyt, eikä se päässy nytkään. Pekka jotenkin jäykisty ja mä luulin, että kohta se vetää mua turpiin tai jotain. Eikä mun tarvinnu hillitä. Me ollaan kavereita, käytiin lukio ja intti yhessä. Mä olin noussut Pekan päälle ja mä aloin kunnolla kiihottua ja mun kalu alko paisua ja painoin sitä Pekkaa vastaan. Että se ei ollu lähelläkään päästä sisälle.

Hänen kätensä liikkuivat vatsaani vasten ja pyörittivät rintojani kuin ne olisivat olleet pieniä pullia. Tunsin ainoastaan kyrvän pepussani. Kuuma mies kyrpä tanassa sykkimässä minun pesujakkarallani. Nousin ylös ja katselin kiimaista Peraa. Ja miksei olisi seurannut, koska tiesi että kohta hän pääsee naimaan minua, saa työntää kyrpänsä limaiseen, kiimaiseen peppuuni. Pian mies nousikin vaimoni päälle, mutta jäis siihen odottamaan.

Katselin vaimoani vieraan miehen sylissä lumoutuneena. Kaikesta oli helppo nähdä, että vaimoni käytös viesti, että hän on halukas, helposti otettavissa. Lopulta tanssipari palasi pöytään. Kun sain soperreltua englanniksi pyynnön, vaimoni kumartui tirskuvana kuiskaamaan vieraalle jotakin.

Istuin tuoliin katsomaan, miten vaimoni imi vieraan miehen kalua. Sen lupasimme ja palkastakin pääsisimme yhteisymmärrykseen. Hän oli säikähdykseltään pudota ja vaistomaisesta tartuin lujemmin kiinni, tuntien puolikovan peniksen kättäni vasten. Niiden päälle t-paita ja minihame. Ensimmäinen kerta olisi minun luonani seuraavana lauantaina.

Kesällä Astan mökillä kiinni jäänyt pikkarivaras, poika jonka ristimme Terhiksi, oli tullut kaupunkiimme opiskelemaan. Kukaan meistä ei ollut kovin innokas siivoamaan, joten voisimme palkata yhteisesti Terhin vuoroviikoin siivoamaan kunkin luokse. Kerroin myös että työ asu tulisi "talon" puolesta. Kullini seisoi jo selkeän pullottavasti, housujeni etumusta oli turhaa enää peitellä, hän katsoikin haarustaani ja sanoi että oli vähän arvellutkin mitä on mielessäni, kun on huomannut minun usein katsovan kun hän lenkkeilee.

Mennään pian sisälle ettei kukaan näe, eihän tollasta parrua voi olla ottamatta sisäänsä kun on tarjolla, heti eteisessä vedin hänen paitansa pois ja osuin oikeaan ei liivejä vaan terhakat rinnat nännit kovina, kouraisin hänen haarojaan ja laitoin hänen kätensä kulliini kiinni.

Työnnyin liukkaaseen pilluun ja tunnustelin hitaasti kulliani liikuttaen hänen poimujensa ihanaa hyväilyä tuntien terskaa ja kullini vartta vasten, hän huokaisi ettei halua spermaa pilluunsa vaan pyysi vetämään pois ennen kuin sperma purkautuu.

Ennen lähtöään hän sanoi tulevansa kyläilemään ihan lähi aikoina, ja haluaa rakastella taas rajusti otettuna kuin tällaiselle kiima pillulle sopii, saamasi pitää sanottuani hän livahti juoksemaan lenkkiään, minä menin pesemään itseni ja kuivailin itseni haaveillen jo seuraavasta tapaamisesta.

Hän oli hiukan punakka kasvoiltaan ja sanoi ettei kait ole viisasta jäädä kun olet noin suoraan asiassa ja nainut nainen pitää pysyä kurissa, avasin sortsit ja annoin kullini sojottaa kaarevana yläviistoon, hän nuolaisi huuliaan ja tuli lähemmäs.

Tästä lähtien olet tervetullut milloin haluat, jos kulli taas kelpaa. Hän keräsi vähät vaatteensa ja meni perse pyörien vessaan peseytymään, annoin pyyhkeen ja kuivattuaan hän puki ja sanoi lähtevänsä vielä juoksemaan itsensä hikeen, voi sitten painua suoraan suihkuun kotona ja laittaa hikiset ja limaiset pikkuhousut ja muut kamat pesuun. Hän sanoi käyttävänsä kierukkaa, muttei se taudeilta suojaa tietenkään, sanoin etten ole ollut ilman kortsua muiden kanssa ja tuskin tautia olet saanut, aloin hivellä taas klitorista ja painoin sormen spermaiseen pilluun, hän sai taas nopeasti nautinnosta kiinni ja supisteli pillullaan sormeani, vedin sen pois ja työnsin kasvot pillulle ja nuolin kevyesti klitorista.

Hän pyöritti kielellään ja imi melko voimakkaasti, puristeli kevyesti palleja ja vei minut melko helposti huipulle, kullistani purskahti spermaa hänen suuhunsa ja hän yskäisi kakoen lähes oksentaen, jatkoi taas imemistä ja veteli kullin vartta kädellään.

Hän nytkähteli ja voihki, nostin hänet syliini ja hypitin ylös alas säälimättä kovaa kulliani pieneen pilluun, hän sopersi jotain mistä en saanut selvää ja kiljaisten laukesi pillun kiristyessä kullini ympärillä, painoin niin nopeasti kuin pystyin kullillani hänen valuvaan pilluunsa.

Hän tuli pihaan ja sanoi ettei ole mikään pimu vaan aikuinen nainen, sanoin vaan pilailleeni koska halusin päästä juttelemaan, hän sanoi ettei ole kiirettä kun mies ja muksut on uimarannalla. Hän sanoi ettei ole helppoa jakautua perheen ja minun kesken, mutta kun seksielämä kotonaan on niin vaatimatonta on varmaa että hän tulee heti kun on tilaisuus ja haluaa rajua panoa, antautua himoilleen täysillä.

Antero imi varmoin ottein ensin terskan jonka jälkeen hän otti kaluni vartta myöten suuhunsa. Annoin luvan hieman ihmetellen. Se sai kyrpäni erittäin kovaksi. Kenkien päällinen oli täynnä spermaa,Antero maistoi sitä kielellään. Työpäivän päätteeksi olin pukuhuoneessa tyydyttämässä mielihalujani Anteron valkoisten puukenkien kanssa.

Luulin olevani yksin pukuhuoneessa, mutta Antero oli jonkun aikaa seuraillut touhujani ja runkannut isoa kyrpäänsä Jounin kumisaappaisiin. Antero sanoi,että voisimme jatkaa näitä touhuja myöhemminkin tietenkin sillä ehdolla ettei kerrota kenellekään. Hän aloitti kyrpäni runkkaamisen saappaan kuminen varsi tuntui hyvältä.

Käännyt ja saan nähdä suloiset rintasi paljaina. Suihkuun päästyämme, läpimällä suihkulla alan suihkuttamaan kunnes kurottaudun ottamaan saippuaa. Sitten sanon hänelle, että menee sohvalle mahalleen, niin minä vähän hieron, jotta saan sinut rentoutumaan. Sormeni kohdatessa ruusunnupun huomaan kuinka nainen nostaa hieman lantiota, joten päätän antaa hänelle sitä mitä hän hamuaa.

Tyttö tekee kuten pyydän ja käyn hakemassa hierontaöljyä. Tyttö kääntyy alkaa pyörittelemään pyllyään aivan silmieni edessä, paljastaen koko ajan hitaasti lisää, herkullisia pyllyposkiaan. Hänen katseensa hakeutuessa kovana tanattavaan elimeeni, hän toteaa, että kai se on uskottava. Johon tyttö vienosti hymyillen vastaan, että ei se haittaa. Päätin koettaa päästä lähemmäs kiertämällä hänen taakseen puiston istutusten suojassa.

Minun todella teki mieli saada munaa ja avasin vapaalla kädelläni omat housuni ja potkin ne pois jaloistani. Tarkkailin kaikkia mahdollisia merkkejä siitä että olisiko hän kiinnostunut miehistä vai ei.

Oli kesäinen perjantain ja lauantain välinen yö, ja baarit menneet jo kiinni. Pane minua, pyysin häneltä ja menin selälleni maahan.

Mietin että miten voisin toimia eteenpäin, sillä en missään nimessä halunnut säikyttää häntä karkuun, joten päätin esittää juuri paikalle sattunutta ohikulkijaa ja kysyin häneltä että, oletko kunnossa, voinko minä jotenkin olla avuksi? Tuijotin hänen jäykkää penistään himoiten ja minut valtasi mieletön halu saada sitä. Aloin nuolla hänen klitoristaan ahnaasti ja hän alkoi voihkia nopeasti ja pelkäsin jonkun kuulevan touhumme mutta jatkoin ahnaasti. Nostin hänen toppinsa helmaa ja hän kiskaisi sen kokonaan pois yltään ja hänen pienehköt rintansa joiden keskellä oli kookkaat kovat turvonneet nännit olivat tarjolla edessäni kuin kielletyt hedelmät paratiisissa.

Tiia värisi minuun puristuneena ja huohotti voimakkaasti, hetken kuluttua hän asettui selälleen makaamaan silmät ummessa. Hän pyöritti latiotaan liikettäni vastaan ja voihki ja vaikeroi kun pillu supisteli kyrpäni ympärillä joka sykki ja laukesi nopeasti ja voimalla. Tiia huohotti ja käänsin hänet istumaan pöydän reunalle ja painoin hänet selälleen samalla kun työnnyin hänen pilluunsa uudelleen.

Suutelin häntä suulle ja kaulaan ja hän kiskoi paitani pois yltäni. Olin jo itsekkin lähellä laukeamista kun tunsin hänen pillunsa sykkivän rytmikkäästi merkkinä orgasmista, hän puri kättäni estäen ääntelynsä kun sai lisää orgasmeja.

Voi mikä kusetus, vai avulias myyjä muka. Olin pyörällä päästäni ja kaikki tuntui epätodelliselta, paitsi kun saavuin autolleni ja kaivoin avaimet taskusta tuli mukana solmittu sperman täyttämä kortsu. Vedin kullini pois pillusta pitäen kortsusta kiinni, ja kullini roikkui vielä melko isona kun hän kääntyi ja hymyillen punnitsi sitä kädellään. Istuin pitkään autossani ja mietin tapahtumaa, kun huomasin sen naisen kävelevän kaupasta autolleen missä oli kaksi lasta sisällä, ajattelin nähtyäni sen.

Vastasin löytäneeni etsimäni setin ja meinasin jatkaa kassalle, kun huomasin että liivit on väärää kokoa. Puutteessa ollut rouva joka sai minut huijattua nussimaan pukukopissa itseään, hävetti ja häivyin pois, no saimmehan kumpikin kunnon orgasmit mutta kuitenkin.

Otin mukaani hyllystä elastisen pehmeät tangat ja rintaliivit, painuen kassalle. Seisoin alastomana sen edessä, kunnes se vihdoinkin otti avaimen kaulastaan ja päästi mun kyrvän vapaaks chästystä. Mun kassit roikku nyt todellakin polvissa, kun Mika tarras niihin kii ja alko puristeleen. Me kilisteltiin ja istuttiin kaikki sohvalle. Pystyin jopa tunteen, kuinka pahimmat iskut alko paisuun.

Hän katsoi minua ja sitten lappua, istuin jalat ristissä pöydän toisella puolella ja kun hän vilkaisi minuun nostin jalkani toisen päältä pois, hänellä oli suora näköyhteys hyvin huoliteltuun pilluuni josta kosteus jo varmasti näkyi, hän käski sihteerinsä poistua ja laittaa oven kiinni perässään.

Se mies osoitti kaluaan. Nenän eteeni ilmestyi teksti "kiitos herkkupeppu, huomenna uusitaan sama, eikö vain" vastasin hänelle "ehdottomasti, sano vain aika niin tulen" hän käski saapua samaan aikaan.

Kumpikin meistä huohotti raskaasti. Sitten alkaa Tappajan paluu, kurkulla kummittelevien mörkösaksien toinen tuikkaus ja sivallus. Mutta miksi tämä kaikki on niin kovin, kovin tutun tuntuista? Kuvittelenko joskus katselleeni poikaa huutamassa "boogeyman! Olenko tavannut peilin syövereissä mulkoilevan kortsupäisen ukon joskus aiemmin? Vai että puolet Boogeymanin uusista hiippailuista on nyhdetty kunnon eksploitaatiostaililla mukaan siitä vanhasta ykkösestä.

Tuota noin, jos olisin tästä jotain maksanut, saattaisin nyt roisimmalla kädellä vaatia.. Ei kai vain puomi käynyt kuvassa?

Äh anti olla, mielikuvitus se vissiin tekee tepposiaan. Sitä vaan meinasin et Mikä hiton pyhä lehmä? Huh, melkein yhtä paha kuin tuo "kukaan ei tee peilistäni leffaa" heitto. Muutenkin aika hämärää tuo filminne dialogi. Mitään näin surrealistista ja hämyistä en aikoihin olekaan korvavaikkuuni miksannut! Olisipa muukin äänimaailma yhtä tasokasta, tuo saakelin sydämen sykettä imitoiva taustapauke kun koittaa jo kavuta vitutuskynnystäni ylöspäin kuin itse Veikka Gustafsson Mount Everestin seinämiä.

Voi hyvä sylvi, surmataanko tässä elokuvassa ihmisiä? Tappoiko tämä sähköhammasharja tosiaan äsken jonkun? Mitä hirveyksiä tuolla aina niin viattomana esiintyvällä partavaahdolla on suunniteltuna jonkun poloisen naisen pään menoksi? Ja nyt suljen silmäni, sillä jolleivat nuo murhanhimoiset puutarhasakset ole mukana ainoastaan edellisosan suomenkielisen nimikkokliimaksin uudelleentavoittelun vuoksi, lupaan katsoa heti putkeen sarjan kolmannenkin filmin.

Mielikuvitusta näissä ainakin on käytetty, tapoissa nääs. Ei ihme jos saivat Boogeymanin kummittelemaan pahoihin uniinsa, Brittein tarkastajarassukat. Tuo lopetuskohtauskin on aika skitso, mistähän ovat moisen kehittäneet Hei, mihin sieneni oikein ovat kadonneet?

Ei kun ihan totta, minulla oli aivan varmasti tässä korillinen seitikkejä vielä hetki sitten, ja nyt Eihän se edes ikävystyttänyt, naurattanut Paitsi, ellei Lommelin kuvakerrontaa nyt karmivaksi lasketa. Rehti, hauska ja reipas yhden tähden leffahan sitä tuli katseltua. On se Ulli muuten aika veitikka, kukapa muu keksisi hyödyntää tehokeinonaan asioiden esittämisessä kuvan viiteen osaan jakavan rikkinäisen peilin kautta, epäskarppausta, välkkyvalaistusta, kuvan puhki polttamista, jopa uskomattoman kismittävää äänen kaikuvaksi editointia?

Mutta Boogeyman 2 onkin taide-eksploitaatiota, Ullin itse valitsemansa polun tepsuttelua, Babylon-Hollywoodin kerman kuorintaa kokkiveitsellä, kritiikkiä rahanahneita leffamoguleita vastaan. Olisi ohjaajamme kuitenkin kaikessa artistin vapaudessaan suonut meille luikerteleville kastemadoille edes kunnollisen valaistuksen, näillä eväillä kun hämärissä tapahtuvasta kauhusta on välillä kovin vaikea ottaa mitään tolkkua. Mutta toisaalta - onhan puskaan kuseminenkin taidetta, jos sen sellaisena haluaa nähdä.

Sangue negli abissi The Untold Story ja Porno Holocaust. Ohjaajaneron mottona näytti poismenoonsa asti olleen, että jokainen mahdollista hilloa tuottava marja oli syytä purkittaa, tottahan toki mitä kernaimmin pienimuotoisella erootiikan sipauksella vahvistettuna ja.

Samalla kaavalla sai kaiketi alkunsa myös Joe-sedän kauan suurimman sharksploitaatiokuumeen päättymisen jälkeen Raffaele Donaton avustuksella kokoon kasaama kesäinen Tappajahai-rip off Deep Bloodkin.

Spaghettisuiden idioottivarmalla kaavalla kasvattaman maitovalaan tutulta hutulta tuoksahtavasta plotista ei kannata tuhlata kallista aakkostilaa kuin toteamalla, että perinteisessä juonessa on mukana himpskatinkokoisen himpun verran intiaanimystiikkaa ja Ocean Springsiksi ristityn kylpyläkaupungin rantoja terrorisoiva meripeto onkin tällä erää jonkinlainen muinainen kalanmuodossa kauhua herättävä paha henki.

Tarjoustalon rakennusosastolta halvalla irronneella Super Kliseellä onkin sitten tilkitty leffaa horjuttava aukko jos kaksikin ja ruudulla lentelee näin ollen vanhaksi kaveriksi osoittautuvaa helikopteria, nähdään onnellista perheidylliä katoamassa kesken rantaveden leikkien parempiin suihin, sekä pyydystetään aallokon murhamiestä elokuvista opitusti fisun sisälmysten ja dynamiitin hienovaraisella mikstuuralla.

Ainoastaan vankaksi perinteeksi muodostuneet ja yleensä runsaanlaisena kalanruokintafestivaalina toimineet surffikisat puuttuvat Syvästä Verestä täysin. Hölmökin sen tietää, ettei haielokuva ole haielokuva ilman jonninjoutavaa ihmissuhdedramatiikkaa ja mahdollisimman vähäistä eväniekan ruudulla pärskyttämistä. Sen on D'Amatokin muistanut, vaikkei mihinkään Monster Sharkin elefanttimaiseen aiheen ohi poikkeamiseen tai Cruel Jawsin pinnaa repivän tylsään biitsin kiertelyyn päästäkään.

Uiskentelevaa japaninkeittopakettiamme ennemmin ällistelläänkin pohjamudissa uhkaavasti heiluvia meriruohoja ja mustekaloja kera mustasta pahvista leikatun, pelottavasti pintaa halkovan evän.

Eipä tuolla nyt niin väliäkään, kun dokkareista napsittujen pätkien lisäksi mekaaniselle hainpärställe jaksaa hekotella enimmillään edesmenneiden Joke-jätskien tikuista löytyneiden läppien veroisesti. Sitä kummallista draamarumbaa riittää sitten senkin edestä.

Välistä aikamiespojat nahistelevat ja tönivät toisiaan "assholen" kaikuessa kunnes salamana pyydystävätkin rauskun serkkua yhdessä sulassa sovussa tai juoksentelevat iloisena letkana kädet toistensa hartioilla kuin vanhatkin kuomat , sitten äijälle ja tämän muijalle tulee tyhjästä riitaa, jonka tuloksena jälkimmäinen kirmaa auton ovesta ulos suoraan parin metrin päässä aallokossa odottavien hampaiden sekaan ukko tietysti jää autuaan tietämättömänä raapimaan päätään ratin taakse ja ihmettelemään, että minne se vaimo oikein katosi ja lopulta poika skitsoaa iskällensä mitättömän sivujuonen puitteissa vihaavansa tätä, kunnes nämä äkkiä halailevat ja pyytelevät toisiltaan anteeksi.

Ja voin vannoa, että kivikalaakin kiinnostaa. Näyttely on kautta rantain riemastuttavan baskaa, sekä b-luokan tunnelmaan juuri sopivasti istuvaa ja katsoja voikin vain pällistellä äimän käkenä, kun takatukkainen pikkupoika katselee hymyillen vesipatjan päältä punertavaan mereen kadonneen äitinsä perään tai Miss-tunnuksin varustettu pollari karjuu kaverinsa kuolemasta itkuisin silmin kertovalle jätkälle tämän puhuvan paksua palturia.

Toteutus on muiltakin osin tietysti kauttaaltaan sitä pienen budjetin riivaamaa kastia, joka löytyy aapisen kirjaimista toisen sijan paikkeilta. Italian roskaelokuvatuotanto alkoi luvun lopulla olla jo muutenkin reippaasti iltansa puolella ja ohjauksesta vastanneiden maestrojen täytyikin mammonan puutteessa kompensoida tätä halvoilla, mutta sitäkin toivottomammilla ratkaisuilla. Kuka oikeasti innostuu haihyökkäyksestä, jossa uhri vain äkisti katoaa väriään vaihtavien aaltojen alle tai muovilelulta näyttävän tappokoneen vihdoin räjähtäessä myötähäpeällisin efektein kahtia?

Musiikki sentään on aika hullunkurista: Suurin yllätys Deep Bloodissa onkin se, ettei sleazen-kuninkaaksi ja tietyissä piireissä Italian Jesus Francoksi kutsutun D'Amaton haikalatarinasta löydy kumpaakaan tämän tavaramerkkiä: Niin, kun kyseesä on kerran niin umpipaska "elokuva", jopa suoranaista mielipahaa aikaansa tuhlanneessa katsojassa aiheuttava rahastus, mikä ihme voisi tehdä Deep Bloodista jopa kolmen tähden arvoisen filmin?

Tietysti se, että se paitsi henkii mauttomalla muodillaan ja ilmapiirillään viimeisiään vetäneen luvun nostalgianhohtoisen maailman poismenoa, on myöskin hiipuva merkki eräästä katoavasta ja itseäni suuresti liikuttaneesta elokuvan ajanjaksosta.

Vaikka lasagne-eksploitaation kultakausi olikin tässä vaiheessa käytännössä jo jäänyt taa, eikä riistosta, pienistä yksityiskohdista, kovasta musiikista ja övereistä ideoista potkunsa saanut äärimmäisen viihdyttävien eurosontaleffojen pikatehtailu tulisi koskaan mafian maassa enää olemaan entisellään, on näissä jäähyväisissä vielä sitä pientä toivonkipinää, jonka viimeistään Bruno Mattei luvulla ja sen jälkeen puhalsi ilottomilla hai-, kannibaali-, zombi- ja W.

Valtavirtakatsojakunta ei koskaan tosin tule tätä pahanaan pitämään tai suruvirttäni allekirjoittamaan, mutta onneksi vielä tämän pyhäinkuvanani toimivan kulttikalapuikkopaketin laillinen saatavuus on jonkinlaista tsekkiläistä dvd-julkaisua lukuunottamatta niin meduusankin alle jäävää undergroundia, ettei siitä ainakaan lähitulevaisuudessa tarvitse lueskella aina yhtä riemastuttavia - Future Filmin sekä AWE: Night of the Howling Beast Naschyn vuosikymmeniä kestäneelle uralle mahtuu jos minkälaista b-luokan mörkötulkintaa pölyisestä muumiosta aina Draculan suvun aatelistoon asti.

Hänen bravuurikseen näyttää kuitenkin muodostuneen kasa toinen toistaan kömpelömpiä esityksiä ihmissutena, tuona kuuta ulvovana pirulaisena, jonka inhimillisemmän puolen postilootassa luki monasti nimimerkki Waldemar Daninsky.

Hykerryttävää Video Nasty -mainetta kanniskeleva tupla nimihirviö The Werewolf and The Yeti ei tee tässä suhteessa poikkeusta, vaan esittelee meille yhden jos toisenkin matkamuistelun Waldemar-sedän Himalajanreissulta, tosin kellastuneen kaitafilmin lomakuvia vähemmän unettavassa muodossa.

Lumisten huippujen vuoriston vetonaulaa, Jetiä, metsästävä sankarimme sattuu pahaksi onnekseen hortoilemaan erilleen muusta retkiseurueestaan, sinkoilee sinne tänne, kunnes äkisti voima pettää ja tumpelomme tuupertuu löytämänsä luolaston kovalle lattialle. Silmien jälleen auetessa tajuaa Waldemar pienen pohdiskelun jälkeen olevansa yhä hengissä, mistä sopii kumartaa kahta luolassa elelevää ja miehestä huolehtinutta naista.

Kiitos jää kuitenkin lyhyeksi, kun äijäpololle selviää ajavansa kannibalismia harrastavan demonisen tyttöparin seksiorjan virkaa. Jottei leffa siihen stoppaisi, onnistuu Waldemarin tietysti paeta, mutta kärsien neitojen kanssa käydyn kamppailun tiimoilta aina kuun ollessa pyöreä äkillisestä karvan ja hampaiden kasvusta ynnä holtittomasta käytöksestä.

Siinä sitten revitellään ympäri Himalajaa, yritetään pelastaa roistokoplan vangeiksi jonkinsorttiseen buddhalaisluostariin jääneitä matkakumppaneita ja otetaanpa vielä viime silaukseksi painimatsi peräti itsensä lumimiehen kanssa. The Werewolf and The Yeti on tasan tarkkaan juuri niin päättömän kanan lentoa, kuin mitä edellinen kappale antaa ymmärtää. Pääpointti on reilusti Nashyn juoksentelussa pitkin valkolakkista maisemaa, muuttuen aina aika ajoin kiertolaisemme ollessa täysi pahaksi susihukaksi.

Näyttelijälegendan aiempia aihealueen filmatisointeja katsonut voi pitää tätä vähemmän toimivana ideana, sillä hänhän kauhistuu jo pelkästä ajatuksesta nähdä loputon sarja ponnettomia, tylsiä ja ennen kaikkea itse juoneen mitenkään liittymättömiä ihmissusihyökkäyksiä täysin sivullisten heppujen niskavilloihin. Onneksi perseilyä ja erilaisia "juonenkäänteitä" on kuitenkin tällä kertaa mukana sen verran laaja kirjo Naschyn lahjattoman murinan vastapainoksi, että pahemmanlaatuisilta paukamilta säästytään nippa nappa, eikä elokuva jää Werewolf Shadowin kaltaiseksi selviytymistaisteluksi mielenterveytensä menettämistä sekä Del Toron Susimiehen mestariteokseksi luulemista vastaan.

Vaikka klassinen kauhu olisikin ollut innoittajana kuvatustamme siitettäessä, ei espanjalaisen todistusaineiston perusteella kannata jokaista vanhaa myyttiä pitää faktana sitä ensin Naschylta tarkastamatta. Waldemarin eläinhahmo välistä tarinan kannalta tärkeässä kohdassa on ja pysyy, vaikka aurinko olisi kiivennyt jo kuinka korkealle pään päälle, eikä hopeatikarin elottomana pitämä torahampainen ruumiskaan nouse pystyyn puukon irrotessa tämän torsosta. Muutenkin leffan logiikan puute on välistä hyvin hämmentävää, eivätkä tälle linjalle hallaakaan tee kovin erinäköisiksi kuvittelemani, hitonmoisesti aasialaista enemmän valkoista miestä muistuttavat ja armon laukausta anelevan huonosti näyttelevät vuoriston asukitkaan.

Goresta on aina pakollista mainita joku sana, kun on kyse menneinä aikoina kireäsuisten brittien laajan bannilistansa täydentäjäksi päätyneestä pätkästä. Verta ja väkivaltaahan on toki mukana kohtauksessa jos toisessakin ja vaikkei suoranaisesti mistään splatterista parane puhua, nähdäänpä ruudulla välistä melkoisen raa'altakin kalskahtavaa toimintaa nylkemisineen, puukotuksineen ja seivästettyine ruumiineen.

Näillä efekteillä tosin on otsassaan se pölypalloakin alhaisemmasta osaamisesta kielivä kastimerkki, eivätkä epäuskottavat ja halvat tehosteet näin ollen edusta karmivaa kuin kamalan tasonsa puolesta.

Muukin erikoiskakka on sitä samaa Lidlin taatusta laadusta maha kuralla väännettyä löysäilyä, eikä esimerkiksi ihmissudeksi muuttumista juksaamatta millään erottaisi alkuperäisen Wolf Manin vastaavasta ilman värien mukana oloa.

Jännää musiikkia sekä yllättävissä määrin esittämäänsä tienoota muistuttavaa espanjalaismiljöötä on sen sijaan saatu kaikeksi helpotukseksi purkitettua sellainen satsi, ettei tätä loppujen lopuksi ihan täysin amatööritason tuotokseksikaan viitsisi mollata. La maldición de la bestia, alias Night of The Howling Beast, alias Hall of the Mountain King, alias The Werewolf and the Yeti ei suoraan sanoen näine apuineen olisi millään sitä kahta tähteä kummempaa roskaa, mutta sillä on kuitenkin yksi vahva valtti hihassaan, joka vedetään pöytään hiekan tiputellessa tiimalasissa viimeisiä jyväsiään ja lopullisen korttien tarkastelun ollessa käsillä: Metsästin tätä leffaa vuosikaudet, ostin sen viimein kovaan hintaan tekstittämättömänä ja dubbaamattomana espanjajulkaisuna Euroopan toiselta laidalta, ja vaikka odotus niin filmin näkemisen kuin itse sasquatchinkin pikaisen ruudulla vierailun suhteen oli pitkä, en voi sanoin kuvailla sitä perverssiä mielihyvää ja käsittämätöntä viileyden tunnetta, mitä aivoni rekisteröivät nähdessään lopulta karvakuonoisen Naschy-vainaan ottamassa senkkaa nenästä itsensä Himalajan isokenkäisen kuninkaan kanssa, vaikkakin vain vajaan minuutin ajan.

Pakko sihdata pisteet puolivälin oikeistolaisemmalle puolelle. Poikkeuksellista näissä silppuamisissa on se, ettei kyseessä tunnu olevan tavallisen kuuhullun kirvesbaletti, vaan ennemminkin jotakin taikauskon puoleen viittaavaa. Pullon hyväilyyn taipuvaisen Deweyn johtolangat kuljettavat miehen tutkimaan vanhan joutomaan tilalle kaavailtua talonrakennusprojektia sekä kuulemaan Amerikan alkuperäisasukkaiden muinaisia myyttejä, eikä päivien karttuessa kysymys "voisiko lauma verenhimoisia ihmissusia juosta saalistamassa urbaanin betonihelvetin rakentajia?

Woodstock-dokkareistaan tunnetun Michael Wadleighin Wolfen tarjoaa virkistävän ja samalla erilaisen näkökulman lykantrooppien karvaisen kauheaan maailmaan. Hopealuodit, mutanttimonsterimoskat ja täysikuut kannattaa tälle tripille lähtiessä jättää samointein Howlingien ja Wolf Manien kontolle ja ottaa leikkauspöydälle tutkiskeltaviksi kernaammin intiaanien vanhat uskomukset, taika-amuletit ja ihmisen menneiden aikojen yhteys luontoon.

Trillerimäisestä rakenteestaan ja kauhuelementeistään huolimatta leffa onkin perushukkailua ennemmin hätähuuto metsien raivaamiselle sementin ja ihmisen "tarpeiden" tieltä, sekä luonnon ja eläinten kunnioittamisen ja niiden kanssa harmoniassa elämisen muuttumisesta kaksijalkaisen pedon ahneudesta aiheutuvaksi tuhoksi.

Sudet ovat Wolfenissa vain symbolinen asia, nurkkaan ajettuna pureva eläin, ja todellinen hirviö pieni paha ihminen. Vaikka idea elokuvassa onkin nätti kuin keväinen sitruunaperhonen, turhan laiska juonenkuljetus sekä muutamat katselunautintoa vihlaisevat valinnat terminoivat kokonaisuutta ikävästi ja Iso-Arskaakin säälimättömämmin.

Vaikka teemansa puolesta eläimen ja ihmisen sekasikiön sijaan yksinkertaisesti omalta lajiltaan näyttävistä Punahilkan painajaisista on paha käydä napisemaan, eivät ne silti vihdoin ja viimein lopun hetkillä esitettyinä tuota sitä tyydytyksen tunnetta, mitä salaperäisten takkuturkkien odottaminen miltein kaksi tuntia olisi edellyttänyt.

Hitaasti etenevät tapahtumat, pitkät puhejaksot ja pointin valkeneminen melko myöhäisessä vaiheessa vain korostavat minuuttiviisarin ensimmäisen kehänkierron tuottamaa turhautuneisuutta, eikä muutama siinä sivussa esitetty huono, pulssia kiihdyttämätön ja predatormainen saalistuskohtauskaan jaksanut naulata pallinaamaani näköisradion viettelevään välkkeeseen.

Myös jäykkä näyttely, perijenkkiläisesti räjähtelevät bensannielijät, sekä anuksesta tuskalla puserretut goreklimpit syövät miestä, puhumattakaan Wadleighin silminnähtävästä innostuksesta miespuolisten näyttelijöidensä paljaiden ahtereiden kuvaamiseen. Pahasta viihderosvon ryöstökeikasta huolimatta Wolfenissa on kuitenkin heikkoinakin hetkinään tietyt puolensa, joita on vaikea olla ihailematta. Syksyinen Iso Omena on kuvattu niin goottimaisen kauniisti punertavine puistoineen ja kuolleiden lehtien matolla peiteltyine hämärine tunneleineen, että jos itärannikon sontatunkion näillä tienoilla ei kulmahammas kilahda, niin ei sitten missään.

Muutkin filmilokaatiot jokaisesta itseäänkunnioittavasta ihmissusirainasta löytyvästä eläintarhasta aina Bronxin roskaisiin slummeihin on tallennettu kameralle osuvan tummanpuhuvasti, mitä kalmahtavan kauniiden musiikkien kirjo vain siivittää. Wolfen on hyistä synkistelyä ajankohtaiseen sanomaan blandaava, ansaitsemaansa loistoon hiomatta jäänyt timantti, jolla olisi ilman puutteitaan ehdottomasti ollut niin käsikirjoituksensa kuin audiovisuaalisen ulkokuorensa puolesta rahkeita vaikka viiden tähden elokuvaksi.

Tälläisenäänkin se on menevä ja varmasti uusintakatselunkin ansaitseva ulvonta, joka ei ehkä pelota, mutta sisältää sentään ilkialastoman inkkarin konttaamassa muristen öisellä rannalla nelinkontin. Vuosi todella oli Homo Lupuksen kulta-aikaa. The House with Laughing Windows Ystävällisen kirkonmiehen johdatuksella Stefano käy sidotun miehen puukotusta esittävän puistattavan marttyyrikuvaelman kimppuun ja tapaileepa siinä sivussa sisäsiittoisen pitäjän väkeäkin vapaa-ajallaan.

Äijäpahan työrauha saa kuitenkin äkisti kolauksen puhelimen soidessa ja aavemaisen äänen käskiessä häntä jättämään freskon rauhaan. Uusien kaverien innostuessa pian löytymään milloin mistäkin pumppu stopilla ja hengissä pysyvien tuntuessa salailevan raskaasti jotakin, alkaa varoituksista viis veisaavalle Stefanolle pala palalta paljastua kuvatuksen luoneen mielenvikaisen taiteilijan synkkä historia ja alkuperäinen remppaoperaatio jäädä hopeasijalle miehen syventyessä kahlaamaan yhä syvemmälle ja syvemmälle kohti Nauravien ikkunoiden talon kuolettavaa mysteeriä.

Pupi Avati ei päästä katsojaansa helpolla. Jo tummapilvisinä starttaavat alkutekstit, joissa Amedeo Tommasin hyytävät musiikit yhdistetään tapahtumien myrskynsilmänä keimailevaan seinämaalaukseen sekopäisen itseääntoistavan tappamismuminan jankatessa taustalla, varoittavat teatteriyleisön herkkähermoisimpia poistumaan salista tyynen sään aikaan.

Vaikka elokuva tästä etiäpäin rullaakin valtaosan ajastaan leppoisen arkisissa maalaistunnelmissa, osaa Avati aina välistä palauttaa työnsä arvioijan takaisin pimeään maailmaansa hyvinkin yksinkertaisilla metodeilla, kuten vaikkapa vain äkisti hyytäväksi vaihtuvalla tunnusmusalla miksattuna jossain kaukaisuudessa päähenkilöä kohti levottomasti heiluvaan kameraan.

Miltein läpi leffan onkin jostain syystä voimakas tunne, että tekisi mieli niin ikään vain varmuuden vuoksi vilkaista olkapäänsä yli. Vaikeaselkoinen ja useita eriskummallisia henkilöitä aina kääpiöstä juoppoon autokuskiin ja nymfomaaniopettajattaresta vanhuuden sänkyynsä kahlitsemaan mummoon sisuksiinsa kätkevä juoni pysyy kaikessa monimutkaisuudessaan kasassa kiitettävissä määrin skitsoon päätökseensä asti, vaikka muutaman kohtauksen tarpeellisuuden taso saattaakin ärsyttää jotakuta.

Parin hivenen laahaavahkon mutta kuitenkin kuin jokapäiväisestä elämästä muistuttavan kohdan antaa silti kepeästi anteeksi loppupuolella kerän ollessa jo miltein auennut ja todellisen painajaisen alkaessa. Tällöin hermoja riipivä tunnelma kiristetään niin karmivaksi, että voin vain olla kiitollinen säästyttyäni näiden tapahtumien visiitiltä viime yön uniini.

Vaikka loppupään puukotuksessa tomaattisoossi hilpeästi roiskuukin, täytyy antaa Avatille myös arvostusta mässäilymurhien ja turhan täyteväkivallan tehokeinoista jättämisestä ja tämän keskittymisestä täysin erilaisiin itseisarvoihin hiusten pystyyn nostattamisessa. Yksi suuri syy filmin viriilille toimintakunnolle löytyy myös sen ensiluokkaisesta toteutuksesta. Näyttelijät pärjäävät hommissaan tekemättä itseään naurunalaisiksi, ajoittain hysteerinen kamerankäyttö jaksaa riivata halki rainan ja jo edellä esille nostamani Tommasin luihin ja ytimiin pureutuvat sävellykset luovat valehtelematta vähintään 50 prosenttia elokuvan tunnemaailmasta.

Miljöö leppoisine pikkukylineen, katolilaisine kivikirkkoineen ja valtavan kolkkoine kartanoineen on valittu filmauspaikaksi liki täydellisesti, eikä itse nimikkoröttelönkään julkisivun taiteilua käy moittiminen. Kokonaiskuvani Nauravien ikkunoiden talosta on yksi giallotietämykseni positiivisimmista, eikä Pupi Avatilla ei ole sen valossa mitään hävettävää genren kuninkaiden, kuten Dario Argenton ja Sergio Martinon vieressä italialaisen murhamysteerin valtaistuimella.

Elokuvan hienous ei niinkään ole äärimmäisyyksiin viedyissä visuaalisissa kikkailuissa tai kympin arvoisesti mysteeriä mysteerin sisään kätkevissä tarinankiemuroissa, vaan yksinkertaisesti siinä, että se on pelottava. Hyväntuulinen arkipäivä muuttuu leffan edetessä pikkuhiljaa surrealistiseksi helvetiksi ja katsoja ikään kuin siirtyy Stefanon kintereillä juoksevaksi apupojaksi, joka yrittää huutaa "unohda nyt asiat, joista sinun ei pitäisi tietää, hyppää jumalauta siihen junaan ja lähde elävänä kotiin!

Enpä viimeistään tämän jälkeen enää usko etsiskeleväni pedistään kadonnutta halvaantunutta mummoa vintin pimennoista. Illan vanhetessa ja marijuonan palaessa saadaan sitten ideoiden äiti viettää loppuyö hupilandiassa aaveveturiradan vintille kätkeytymällä. Hehkeä sekstailumaratooni vaihtuu kuitenkin kauhujen pikkutunneiksi nuorten nähdessä epämuodostuneen, Frankensteinin hirviötä esittävän maskin taakse piiloutuneen lahtaajan kuristavan vimmoissaan tätä solvanneen ennustajaeukon hengiltä heidän silmiensä edessä.

Näin alkaa epätoivoinen pakoyritys ulos kauhutalosta, jossa penskojen mahdollisuudet selvitä hengissä näyttävät aamun lähestyessä aina vain olemattomammilta.

Kummitusjunaa katsoessa ei ole työn ja tuskan takana huomata kulttistatusta nauttivan ohjaaja Tobe Hooperin jämähtäneen hikoilemaan yhden onnenpotkunsa mukanaan tuomaan menestymisen paineeseen. Niin naamiota käyttävä, jälkeenjäänyt ja vanhemman perheenjäsenensä - tässä tapauksessa isän - painostuksesta veritekoja suorittava tappaja, kuin pääosa leffan jännemmistä skeneistäkin on oksennettu uusien ideoiden puutteessa, sekä ilmeisessä floppauksen pelossa uudelleennautittavaksi suoraan Teksasin moottorisahamurhaajan tähteistä.

Hutun makua on hieman "paranneltu" trendikkäillä ja takuumyyvillä mausteilla, kuten naisalastomuudella ja sillä ainaisen pakollisella pilvenpoltolla, ja huteraa tarinankerrontaa ryyditetään vielä sekä Halloweenia että Psykoa parodioivalla alulla, ynnä ylipitkäksi venytetyllä yläikäisten junnujen karnevaaleissa hassuttelulla.

Kun itse pakokauhu sitten viimein alkaa, lässähtää sekin todella painostavan ja tiiviin intron mentyä pelkäksi pellenhousuihinsa kompuroivaksi hipaksi ja kuurupiiloksi. Äärimmäisen väkisin väännetyn oloinen loppumäiske viekin sitten ne viimeisetkin mielenkiinnon muruset tästä entuudestaan puolityhjänä myydystä popparitötsästä.

Vaikkei The Funhouse elävänä kuvaelmana pisteitänsä kerääkään, on sen ilmapiiriin onneksi aina ajoittain saatu mahtumaan jotain ahdistavaksikin luokiteltavaa materiaalia. Itse tivoli on irvokas paikka toinen toistaan sekopäisemmän oloisine "viihdyttäjineen", kauhisteltaviksi esille pistettyine ja itseään parempina pitävien munapäiden pilkan kohteeksi joutuvine kaksipäisine lehmineen ja muine vetonauloineen.

Sirkuslavastuskin on vastenmielisine nukkeineen, haamujunineen ja värikkäine telttoineen synkkää, vaikka kuvottavammankin miljöön luomiseen olisi varmasti pystytty. Aiheeseen paremmin istunutta musaa olisi kyllä mielellään kaivannut nykyisten, melko mitäänsanomattomien sävelmien tilalle tummanpuhuvaa menoa huuhtelemaan, ja mihinköhän piruun ennen kameroiden käynnistymistä ehti karata se kannen niin kovasti mainostama klovni, jota itse rainassa ei nähdä kertaakaan edes vilaukselta?

Tehosteosio sentään on vedossa. Niin lammasta kuin kissaakin muistuttava murhanhimoinen sekasikiöpoika on onnistuttu saamaan karmivan ja eläväisen näköiseksi, eikä se gorepuolikaan mitään kökömmän näköistä ole. Parista roiskauskohdasta huolimatta mitään erityisen yliampuvaa väkivaltaa filkka ei kuitenkaan sisällä ja sen päätyminen männävuosina pahamaineiselle video nasty -listalle ja näin ollen Briteissä lailla kielletyksi teokseksi tuntuukin aikamoisen puun takaa kaivetulta ratkaisulta.

Itselleni Kummitusjuna oli kertakaikkiaan varsin kurja pettymys. Hooperin tyyli sysätä asioiden liiallinen selittely itse spontaanin kauhun tieltä ei Texas Chain Saw Massacresta tai Eaten Alivesta poiketen enää toimikaan, ohuiden paperinukkien epätoivoon ja tuskaan ei pysty samaistumaan, eikä kiinnostus jaksa millään pysyä kasassa koko puoltatoista tuntia.

Harmi, äärimmäisen kiinnostavalla teemalla kun olisi jälleen kerran ollut munaa vaikka kuinka kylmään kyytiin. Nyt tätä laiskahkoa ja innotonta ohjausta ennemmin paranee aiheesta kiinnostuneella suositella jopa täysin ihraksi heitettyä Killer Klowns from Outer Spacea, pari hyytävää tapahtumasarjaa kun ei riitä nostamaan tätä friikkisirkusta oikein millään tasolla keskinkertaista kummemmaksi kauhisteluksi.

Silent Night, Deadly Night 5: The Toy Maker Kuistilta löytyy omalla nimellä varustettu paketti, jonka sisältä paljastuva tappava yllätys koituu pian paikalle rientäneen isukin kohtaloksi. Traumathan siitä lapselle jäävät, mutta pelko leluja tai joululahjoja kohtaan ei kiireellä lähestyvän joulun alla tunnu aivan aiheettomalta, joltakulta välkyltä kun näyttää tänä vuonna löytyvän motivaatiota verta janoavien leikkikalujen suunnitteluun..

Kun muutenkin pahalle maistuneen Jouluyö, kuoleman yö -pizzan neljännen lisukkeen aromi sai vakuuttumaan raaka-aineiden viimeisen käyttöpäivän kauan sitten historiaan jäämisestä, onko mitään järkeä ottaa riskiä, pistää tiskiin vielä lantti lisää ja testata, josko Quattro stagionen korvaaminen viidennellä täytteellä jättäisi tästä ateriasta suuhun edes hivenen kohtalaisemman maun?

Kyllä, ainakin jos kaltaiseltani elokuvamaailmaa kieroin silmin tapittavalta pillerinpyörittäjältä kysytään. Siinä, missä viime episodia lukuunottamatta lähinnä mielikuvituksettomasta slasherista vaikutteensa imeneen sarjan edellisosat saivat vain heiluttamaan pyörän patenttia, tarjoaa Yö, jona lelut heräsivät henkiin jo oikeasti jotain aivan muuta. Parasta Toy Makerissa on ehdottomasti älyttömyydessään loistava, mitään logiikan sääntöjä noudattelematon tarina, jossa voi oikeasti tapahtua mitä vain.

On yllättäviä, saippuaoopperamaisia juonenkäänteitä, katsojan harhauttelua, leluarmeijaa hyökkäämässä sängyssä kirkuvaa pariskuntaa vastaan ja itsekseen toimivaa irtokättä hivelemässä vaivihkaa milloin kenenkin pahaa-aavistamattoman takalistoa. Löytyy perheenisän suuhun tunkevaa muovimatoa, vauhdista ja reitistä itse päättäviä rullaluistimia, sekä ihan aidosti tyrmistyttävää ja suun auki loksauttavan odottamatonta lopputwistiä.

Niin, ja tietysti jälleen pelissä mukana hiippaileva joulupukki! Hahmogalleria on suht' tavanomainen, mutta toimiva.

Aikuisia askeleen edempänä olevan pikkupojan, tämän stressaantuneen äidin, nurkilla hiippailevan salaperäisen miehenpuolikkaan ja poskea soittavan naapurin kakaran lisäksi näytelmän tärkeimpiin esittäjiin lukeutuu päällepäin kiltiltä vanhukselta näyttävä, mutta luurankoja kaapissaan jemmaileva juoppo lelukauppias Joe Petto liiankin omituisine poikineen. Kyseisen putiikinpitäjän roolissa ähkivän ja ironisesti aikoinaan Silent Night, Deadly Night ykkösen maanrakoon haukkuneen veteraaninäyttelijä Mickey Rooneyn eläväinen suoritus jääkin mieleen filmin ainoana hyvänä, muun poppoon ollessa vähemmän kuin kelvotonta.

Irvistyttävästi lausuttua ja muutenkin kamalaa dialogia on näin ollen luvassa sitten senkin edestä ja varoituksen sanana erityisesti lopun "it's only a toy" -viisastelu saattaakin saada vähemmän pipipäisen katsojan huutonauruja ennemmin tökkimään paistihaarukalla pistorasiaa. Ainoa Lelutehtailijan isoveljiinsä yhdistävä tekijä taitaa olla herätyskelloaan jälleen vasaralla pamauttanut jouluteema.

Valot kyllä välkehtivät ja värikästä käärepaperiakin hypistellään puolentoista tunnin kuluessa riittämiin, mutta Kalifornian aurinko ei pohjoisen pojan näkökulmasta pysty vieläkään kumartamaan tälle perhejuhlalle ilman housujen alituista repeämisvaaraa persliston seutuvilta.

Musiikitkaan eivät suuremmin pyhienodotusta viritä, mutta ovat sentään melko jänniä. Splatter-vaikutteita ei mukana liiemmin ole aiheesta joulutähtiruukkuun ja nekin vähät edustavat lähinnä silkkaa tragikomiikkaa, mutta onneksi todella näyttävästi iskevät leikkihärvelit ja onnistunut lavastus etenkin itse pääpirun lelumaailman suhteen edustavat sitten sitä toimivampaa kastia.

The Toy Makerin paperi- ja narukasan alta paljastuu kokonaisuudessaan kiva pikku yllätys, jonka laatu ei ehkä kaikkia ilahduta, mutta joka palautti hölmöllä juonellaan ja lukuisilla pikku yksityiskohdillaan kuten tv: Elokuvanahan tämä tietysti ansaitsisi sen yhden tähden ja viihteenäkin vain kaksi, mutta runsasta takkuilematonta campia viljelevä asenne on jo niin härskiä kamaa, että pakkohan tälle paremmat pisteet on - jos ei muuten, niin edes joululahjamielessä - tykittää. Lauman vihreänaamaisia ja natsiunivormuisia vainajia laahustaessa paikallisen tavernan ovesta sisään rähinä mielessään, luulisi tiukujen helinän jo muistuttaa kirkonkellojen kuminaa.

Jos historiankirjaa plärätessä ilmenee vielä seutua varjostava pahamaineinen legenda Toisen maailmansodan lopussa kapinallisjoukon listimistä ja vesikeskittymään kätkemistä kostonhimoisista saksalaissotilaista, tulisi tapulin heilua kuin heinänkorsi tornadossa. Ja mikäli edellämainitun konseptin takapiruksi paljastuu nimi Jean Rollin ja on siitä huolimatta edelleen työntämässä aihetta käsittelevää kiekkoa leffamasiinaan, on parempi syyttää vain itseään ruttokellon alle litistyessään.

Konjakin kotimaan lahjaa filmimaailman roskakuskeille, herra Rollinia, ei uransa saavutuksista edes alan harrastajienkaan keskuudessa liiemmin ole kiitelty. Ukon tavaramerkiksi muodostunut tarinankerronnan, jännityksen tai itseasiassa kaiken mahdollisen korvaaminen halvalla seksploitaatiolla on saanut itseni lahjakkaissa määrin vuosia välttelemään monsieurin puutarhan hedelmiä, kunnes elävistäkuolleista kansallissosialisteista tirisseen mädän löyhkän kantautuessa nenääni en voinut enää vastustaa kiusausta, vaan päätin varoituksista huolimatta iskeä hampaani jopa ohjaajan itsensä häpeämään The Lake of the Living Deadiin, alias Zombie Lakeen.

Eipä ole Rollin vuosien aikana paljoa oppinut. Zombien järven nostattamia tunteita on oikeastaan mahdotonta tiivistää muuten, kuin sanalla sietämätön. Jokaikinen osa-alue kusee alusta loppuun aina kauhistuttavasta näyttelijäin lahjattomuudesta näiden esittämiin hahmoihin, kyseisten pölkkyjen suustaan päästämiin sammakoihin, sekä tuikituntemattoman Julián Estebanin yhdessä elokuvamaailman Hennessy-tarjottimelle asetettuun Koffin III-oluttölkkiin verrattavissa olevan Jesus Francon kanssa vääntämään käsikirjoitukseen.

Mitäpä kaksikon päässä liekään liikkunut elokuvan tapahtumien sijoittuessa selvästi niin puvustuksen kuin muunkin kalustuksensa puolesta nykyhetkeen luvun alkuun , mutta esimerkikisi sodassa kuolleen natsin tyttärelle näyttää tuohon päivään mennessä kertyneen ikävuosia vain lähemmäs kymmentä? Miten pelokas pikkulapsi alkaa muka äkkiä kypsästi luennoimaan aikuisille ainoaa olemassaolevaa keinoa zombien savustamiseksi, ja miksiköhän kukaan ei edes yritä karata kahden metrin päässä suoraan kohti laahustavaa raatoa, vaan jää mieluumin suu auki toljottamaan pikaista kohtalonsa sinetöitymistä?

Lumpeiden seassa marinoitujen kalmojen maskeeraus luontoystävällisen värisine pärstineen voittaa surkeudessaan jopa Zombi Holocaustin savinaamiot ja eloisia ruumiita esittävien isosilmäisten, sekä tarkkaa jakausta päälaellaan kannattelevien symppisten roolityötäkin voi pitää ainoastaan tappavan huonona vitsinä.

Gorellakaan ei pahemmin leikitellä, vaan "ahmimisskenet" ovat enemmänkin vampyyrimaista, ikuisuuden kestävää hurmeen lipittelyä suoraan kaulavaltimosta, vailla valuvaa tekoverta kummempia tehosteita. Levottomat-tyylistä nudismia sen sijaan on tietysti jälleen mukana jokunen siivu Rollinia itseään ilahduttamaan.

The Lake of the Living Dead on pelkkä tylsä, tökkivä ja ultrajärjetön löntystelyreissu halki katsojan mielenterveyden kestävyyden. Se ei hitonmoisessa surkeudessaan aivosolujaan tälle alttarille uhrannutta naurata ja edustaakin kaikkea muuta, kuin harmittoman leppoisaa camp-huumoria. Tämä farssi on kärsimysnäytelmä vailla onnellista loppua. Silent Night, Deadly Night 3: On Rickyllä kosketusta tähänkin maailmaan, sillä tämän sokea lasarettitoveri Laura Anderson näkee painajaisissaan välähdyksiä murhaajan menneisyydestä, sekä harjoittaa näissä ulottuvuuksissa myöskin kilpajuoksua surrealistisen sairaalan käytävillä verenhimoinen punanuttu kintereillään.

Unet ovat onneksi vain unia, joulu ovella ja orvoksi jäänyt tyttökin pääsee lekurilta lomille veljeään ja mummoaan moikkaamaan. Pahaksi onneksi samaisen kuun Trilogiaksi edenneen Silent Night, Deadly Night -sarjan kolmas osa tuomitsee meidät siis vihastelemaan jälleen yhtä slasher-historian tyylittömintä sarjamurhaajaa, traumojensa riivaamaa ja punaisesta samaista väriä näkevää Ricky Caldwellia, joka on Better Watch Out! Eric Freemanin häpeän ladonovia muistuttaville harteilleen ottanut Bill Moseley sopii rooliinsa ainakin sen puolesta, että paitsi miehen naamalta luettavan mielikuvituksen määrä näyttää ainakin kuvaushetkellä hiponeen nollaa, ovat myös kaikki kupolin inhimillistä käyttöä kuvaavat synonyymit tätä suoritusta seuratessa reippaalla taka-alalla.

Pahiksen karismaa ei myöskään lisää se fakta, että Ricky päättää tänä jouluna jättää pukin lakin kiltisti oikean omistajansa nuppiin ja laahustaa mieluummin pitkin pitäjää läpinäkyvä, aivot sisältään paljastava koppa päässään. Jos Moseley on surkea roolissaan, treenaavat muunkin kaartin alisuoritukset hyväntahtoista naureskelua ennemmin ainoastaan katsojan pinnankiristelynauhan kestävyyttä. Erityisen vahvasti mieleen jää Samantha Scullyn räpiköivä tulkinta sokeana Laurana, joka koostuu niin ikään lähinnä ilmeettömästä tuijotuksesta, vihamielisestä nenän nyrpistelystä, sekä kauhun viestittämisestä leipäläven avaamalla ja päästämällä lyhyen kirkaisun ennen normaaliin ilmeettömyyteensä palaamista.

Mitään sympatiaa hetken vilahtavaa mummoa lukuunottamatta ei leffan hahmoista tietenkään löydy, ja näistä vastanneen juipin älykkyysosamääränkin voi arvioida lähentelevän bakteerin luokkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun onnellinen autokuski nappaa motarin reunalla sairaalavaatteissa kaalikudos paljaana paistattelevan Rickyn kyytiinsä ja kysäisee juttujensa lomassa hilpeästi "mitä kummaa sinulle oikein on tapahtunut?

Ihme ja kumma ajoittain voimakasta Halloween -de ja vuta välittävä elokuva ei kaikesta huolimatta ole aivan täysi susi toisten kinkunrippeitä janoamassa, vaan onnistuu parilla yllätyslahjallaan jopa viemään voiton edellisvuosien paketeista oman kuusensa alla.

Ensimmäinen näistä riemunkiljahduksen tuottavista kääreistä näes sisältää J. Steven Solesin rauhallisuudessaan aivan uskomattoman kauniin "avaruusmusan", mikä yhdessä toisesta boksista paljastuvan, suurimman osan elokuvaa kattavan säkkipimeyden ja siinä harhaileville valoa tarjoavien talojen joulukoristeiden kera tuo Hoopon jouluun paikoitellen niin kiehtovan tunnelman, että välistä jopa meinaa unohtaa katsovansa c-tasoisesti toteutettua b-laadun säikyttelyä.

Muiden kilttien lasten tuskin kannattanee edes harkita lahjalistansa rivien tuhlaamista tähän arvatenkin Pepsin sponsoroimaan roskaan ja ennemmin vilkuilla olkansa yli aina pahaa ennustavan ohjaaja Hellmanin nimen kuullessaan. A Pistol for Ringo Ringohan tästä suuttuu, mustaksi muuttuu ja paukkurautansa esiin vetää, mistä seuraakin aresti kyläpahasen putkan punkalla tekostensa oikeutusta miettimässä.

Kaikeksi onneksi möhömahaisen meksikaanobandiitti Sanchon pankkiryöstöön johtama roistojoukko laittaa vielä samana päivänä kaduilla hulinaksi ja linnoittautuu pakonsa yhteydessä saaliineen läheiselle ranchille isäntäväki panttivankeinaan. Joku lapsinero kekkaa veden ja leivän ääressä lusivan Ringomme olevan ainoa mahdollisuus tilanteen laukaisemiseen, joten sellin ovi auki, mies satulaan ja pahojen jannujen seuraan soluttautumaan, palkkiona jengin kukistamisesta vapauden lisäksi vieläpä sievoinen siivu anastetusta omaisuudestakin.

Duccio Tessari on italialaiseen elokuvasivistykseen vihkiytymisestäni huolimatta nimi, joka ei laajahkosta filmografiasta huolimatta sano Puzzle-gialloa ja Fistful of Dollarsin osa-kynäilyä lukuunottamatta itselleni juuri mitään, enkä voi myöntää ainoatakaan tämän ohjausta aiemmin nähneeni.

Hällä väliä kuitenkin tuntemattomuudesta, sillä Una pistola per Ringo on mitä mainioin todiste siitä, ettei kyseessä mikään eilisen teeren penskakaan voi olla.

Tuttuna huttuna kerran jos toisenkin hämmennetty tarina on Ringon seikkailuissa ehdottomasti tois- jollei kolmaskinsijainen asia. Pääosin maatilan rauhattomuudessa sekä öisillä preerioilla raikuva sankarimme ylistyslaulu on saunaillan loppunumerona sitä vastoin hämmentävän maukkaasti tirisevä varras taitavaa osaamista ja ratkiriemukkaan tahatonta camp-hekumaa. Espanjalaisesta kuvausympäristöstä puristetaan komeine kaktuksineen, rähjäisen kauniine pikkukaupunkilavasteineen ja uhkaavine kallionsolineen irti kaikki, mitä vaaditaan hyvän ja nautittavan villinlännentunnelman luomiseen.

Klassiset revolveritaistelut auringon tappavan paahteen alla ovat sen sijaan jääneet leffassa huomattavasti vähemmälle huomiolle ja luodit saavatkin vihellellä toistensa ohi reiluissa merkeissä vain muutaman lyhyehkön mutta sitäkin kauniimmin ujeltavan kohtauksen ajan. Sen sijaan lyijykuulilla näyttää elokuvan aikana olevan sitäkin vimmaisempi ja vastenmielisempi tapa hakeutua erittäin mieluusti aseettomien siviilien lihaan, joita desperadojen vangitseman talon palvelusväen seasta löytyy enemmän kuin tarpeeksi verenhimoisen Sanchon halujen tyydyttämiseen.

Kameratyötä ruudulla välähtelevine - revolvereista, kasvoista ja saappaista koostuvine - lähikuvineen ei välttämättä voi kehua Tessarin omien aivojen vaivaamaksi taikinaksi, mutta pirun komea pulla hyväksi havaitulla reseptillä on jälleen paistunut.

Vaikka enkelinkasvoinen ja karismaton mm. Bud Spencer-komediasta Meidän gangstereiden kesken bongattu Giuliano Gemma ärsyttääkin nimihenkilönä enemmän kuin vakuuttaa, ja Fernando Sanchonkin suoritusta viiksekkäänä ja ärjyvänä kaimanaan voi pitää pään halkaisevine jakauksineen ainoastaan nolona, voivatko tällaiset pikkuseikat tuntua muurahaisen kintulla jaloittelua ikävämmälle teoksessa, johon Ennio Morricone on loihtinut näinkin jumalaisen korvia hivelevän soundtrackin, kysyn vaan.

Kuten jo tokaisinkin, ei Ringon pelastusretkeä kannata sataprosenttisesti liiallisen vakavalla naamalla toljottaa. Ruudinkäryn ja teräksisten rystysten tummumisen keskellä miehet lentelevät iskujen voimasta metrikaupalla takapakkia hyvällä onnella vieläpä silkasta sattumasta juuri sillä kohdalla nököttäneen akkunankin läpi , tippuvat talon toisesta kerroksesta vieden elopainollaan mukanaan puolet parvekekaidetta kuin ilmaa, sekä saattavat jopa kaiken huippuna särkeä selällään luuvitosen voimasta kokonaisen navetan seinänkin.

Läskin takominen tuntuu myös vaikuttavan armottoman seudun kasvatteihin lähinnä luunapin tasolla, eikä hahmon juonen kantilta tärkeydestä riippuen rintaan uponnut puukkokaan välttämättä tarkoita automaattista kuolemaa tai mahdottomuutta poukkoilla verta vuotava avohaava sydämen vieressä pitkin taistelutantereita pyssykuriirin jobissa.

Kaiken huipuksi nostettakoon kuitenkin filmissä parikin kertaa esiintyvä joulukuusi, joka pistää rehellisesti miettimään, mistäköhän keskellä autiomaata elelevä pikkukommuuni on moisen ilmestyksen pyhiään ilahduttamaan roudannut.

Ringo - tappaja on kieltämättä kaikin puolin viihdyttävä sekä hauskakin elokuva, mutta muutamien miinustensa lisäksi siitä myös puuttuu yhtä varmasti se jokin, mikä tekisi tämän revolverimiehen edesottamuksista ajattoman klassikon, tai edes pätkän, jonka tapahtumat eivät vuosienkaan katselun jälkeen vaipuisi mielestä unholaan.

Ei Tessarilla asiaa ehkä Leonen tai edes Castellarinkaan tontille ole, mutta siitä viis, se ei estä lähtemästä puoleksitoista tunniksi mukaansatempaavalle matkalle suurten sombrerojen, katkeran viskin sekä kärsivällisesti odottelevien korppikotkien karulle päivällispöydälle. Hell of the Living Dead oli Mattein vastaus zombie-elokuvalle, Rats post-apocalypselle ja Scalps spaghetti westernille, näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Hait olivat kuitenkin vielä ysärin puoliväliin mennessä kokeilematta, joten täytyihän näistäkin säheltää kokoon jonkinlainen tv-leffa, joka ristittiinkin arvoisan isoisänsä Tappajahain muistoa kunnioittaen omaperäisesti Cruel Jawsiksi.

Heti ensimmäiseksi voikin vain ihmetellä, millä pirun konstilla Mattei on saanut höllättyä isompien pamppujen kukkaronnyörejä filmiään varten. Paitsi, että tappajakalojen kulta-aika oli jäänyt taakse jo vuosikaudet takaperin, on hyvin vaikea uskoa kenenkään aivoja omaavan päästävän läpi Cruel Jawsin ideaa edes pähkinänkuoressa. Jo edellämainitun Tappajahain kynäilleen Peter Benchleyn novellista väännetty käsis ei pelkästään jätä tarjoamatta katsojalle mitään ennennäkemätöntä, vaan ennemminkin luuttuaa kokoon kaikki haielokuvan suurimmat kliseet.

Ruudulla nähdään paitsi rantaan ajautunutta ruumista, kohtalokkaasti päättyvää yöuintia, porsahtavan pormestarin avaamaa surffi-kisaa, kodinturvajoukkojen vedestä naaraamaa "väärää" haikalaa, sekä loputonta helikopterilla lentelyä, mutta, mikä pahinta, vieläpä tyrmistyttävät määrät muista sukulaisteoksistaan häikäilemättömästi varastettua kuvamateriaalia aina kahdesta ensimmäisestä Tappajahaista Enzo G.

Ilmankos monet kohtauksista saivatkin aikaan niin perhanan voimakkaan deja vu -tunteen. Taustamusiikkina pumppaa starwarsihtavan tunnarin tukena jo ajat sitten kuopattu disco, valinta eksploitaatio-ryskeeseenhän tuokin. Vaikka muiden ohjaamat skenet kaikessa härskiydessään piristävätkin menoa huimasti ja loppupuoliskolla runsaasti esitetystä umpimuovisesta tiikerihaistakin lähtee Roomaan ylimääräinen pisteenpuolikas, onkin sitten se kaikki ylijäävä kesto yhtä piinaa.

Maalla kamera keskittyy kuvaamaan baywatch-tyyliin lähinnä puolialastomien tyttösten ahtereita ja pompputissejä, virnuilevista aikamiehistä koostuvan "poikajengin" turpaanvetokekkereitä, plus tarinan kannalta täysin epäolennaisten mafiaheppujen paskanjauhantaa. Kaikenkaikkiaan nämä kohdat ovat absoluuttista tylsyyden tiivistymistä, mikä ei vielä sinäänsä olisi kohtalokasta, mutta kun Mattei ei onnistu rakentamaan pienintäkään jännitettä edes siihen elokuvan suolaan, itse syöminkien odotteluun.

Onneksi kaverin logiikan puute elvyyttää toimintaa urpoudellaan parikin kertaa, kuten vaikkapa eräässä ahmimiskohtauksessa hysteerisen naisen läikyttäessä bensaa ympäri veneen kantta, vieressä seisovan miehen tottakai laukaistessa samalla hetkellä valopistoolin kohti kuolettavaa selkäevää. Mielenkiintoisinta on kuitenkin elokuvan lopetus. Kesken vimmaisen taistelun silmien auki pitämiseksi näkyy ruudulla ilman suurempia varoituksia jotain dynamiittia muistuttavaa, kuuluu jämäkkä "kaboom!

Niin kai sitten, mutta jäipähän Cruel Jawsista kurkkuun ainakin muutama ruoto - elokuvahistorian surkeimpiin kuuluville näyttelysuorituksille nauramisesta aina sympaattisten delfiinien ja hylkeiden temppuiluiden ihasteluun - törröttämään.

Ilmeisesti elokuvan nykyinen lopputulos oli liikaa Matteille itselleenkin, joka julkaisi pläjäyksensä William Snyder -salanimen taakse kätkeytyneenä. Parasta kuitenkin säästää pahat sanat tuonemmaksi, antaa kuolleen levätä rauhassa ja keskittyä mieluummin tutustumaan Brunon muuhun jälkeensä jättämään filmografiaan. Ties vaikka Cruel Jawskin paljastuisi vielä näkemättömän todistusaineiston rinnalla vaikka miten hyväksi leffaksi.

Parivaljakko väsäsi vuotta myöhemmin rainalleen jatko-osankin, mutta aiheen tämänjälkeisestä kuoppauksesta huolimatta putkahti vuosikymmenen loppupuolella esiin vielä kokonainen trio pätkiä, joita on ennemmin tai myöhemmin tultu sarjan kolmosepisodina mainostamaan. Bavan itsensä vuonna Italian televisiota varten ohjaamalla Brivido Giallo -sarjansa päätösjaksolla The Ogrella ei siis ole edellä mainittujen rellestysten kanssa mitään tekemistä, vaan maaginen pronssinumero on ainoastaan dvd-julkaisun kanteen painettua halpaa lätyn markkinointiyritystä.

Oregonilaista Cherylia Bryant piinasivat lapsuudessa hien pintaan nostaneet painajaiset, joissa kolkossa tyrmässä harhaillut tyttö joutui pimeydessä viihtyneen örkin hyökkäysten kohteeksi. Erään unen jäljiltä lapsosen rakasta nallekarhua ei enää vierestä tyynyltä löytynytkään ja shokkikin oli sen mukainen. Vuodet vierivät ja perheenäidiksi ja kauhukirjailijaksi varttunut Cheryl lähtee miehineen sekä nappuloineen sormeilemaan kirjoituskonettaan Italian maaseudulla synkistelevän linnan rauhaan.

Pelottavan tutun oloiset huoneet enteilevät pahaa ja onkivat menneisyyden traumoja jälleen pinnalle, mutta viimeistään tietyn pehmolelun äkkääminen rotiskon kellarissa saa silmät muistuttamaan kahta ruokailulautasta ja sydämen hypähtämään kurkkuun. Tässä välissä on kuitenkin jo myöhäistä paeta, sillä jokin paha asuu samaisten hämähäkinseittien keskellä ja se jokin on jälleen valveilla..

Dardano Sacchettin kanssa viisaita päitään yhteen kopauttanutta Lambertoa ei voi Ogren käsiksen kohdalla ainakaan liiallisesta omaperäisyydestä onnitella. Lucio Fulcin House by the Cemeteryn ohella La Casa dell'orco ammentaa ideansa melko suoraan kolmihenkisine perheineen, hiljaa näppäinten naputtelun tahtiin riekaleiksi repeävine hermoineen, sekä pensaslabyrintin kattavine ja Déjà vu-tunteita loihtivine valtavine talonröttelöineen kauhuelokuvan virstanpylvääksi nousseesta Hohdosta.

Muitakin pikku lainailuja sieltä sun täältä voisi tietysti hakemalla hakien listata vaikka millä mitalla, mutta ainoana oikeasti merkittävänä plagiaattina kannattaa nostaa esille vain lopummalta löytyvä uima-altaaseen sukeltamiskohtaus, joka on matkittu käytännössä sellaisenaan Argenton Infernosta. Lienee Bavalle ainakin jotain aikoinaan kupoliin tarttunut Argenton apulaisohjaajana kyseisen tuotoksen parissa häärätessään.

Jollei Ogre uusien ideoiden airueksi kelpaa, eipä sen muukaan juoni kummoistakaan harmaiden aivonystyröiden voimannäytettä ole. Tarinankäänteissä on kraateria kuin teini-ikäisen pärstässä, ja mehevä siivu kestosta kuluu Cherylin hysteeriseen huutamiseen jonkin hirveän asian tapahtumisesta, toinen samanlainen taasen tämän miekkosen vastapainoksi syytämistä sanallisista hullunpapereista. Itse röyhelökauluksiseen aatelispukuun vaatetetun ja holvin katosta roikkuvasta visvaisesta kotelosta ulos puskevan örmyn esittelykään ei tunnu toivotulla tavalla sujuvan, ja vaikka ajatus pimeydessä elelevästä kasvottomasta sekä historiattomasta hirviöstä onkin hivenen kaamea, käsikirjoituksen liika ontuminen saa tämänkin näyttämään ainoastaan silkalta tekijöiden ammattitaidottomuudelta.

Tyhjänpäiväisen halpisroskan alle maatumiselta elokuvan pelastaa kuitenkin muutamakin huolella hiottu palikka. Näyttelijät eivät mielestäni ole pahimmasta päästä nippelitietona itse ohjaajankin voi muuten alkupuolella bongata pubin pöydän äärestä ja vaikkei sankarittaren kyynistä aviomiestä esittävä Paolo Malco mitään tähtiainesta edustakaan, vetää Demons 2: Suurin valttikortti Bavan örisijän samettisessa hihassa on kuitenkin Simon Boswellin uskomattoman kaunis musiikki, jota voisi kuunnella ihan tuollaisenaankin, mutta joka kolkkoon linnamiljööseen sulautettuna saa välistä aikaan sellaisen tunnelman, että moni leffan pahasti vuotava aukko tuntuu tilkkiytyvän kuin itsestään.

Vaikkei The Ogre varsinaisesti mitään unohtumatonta tai pelottavaakaan sälää ole, on se kuitenkin oiva välipala makumatkalla italialaisen kauhukeittiön saloihin. Verta janoavien pettymykseksi hurmeisista pläjäyksistään tuttu Bava ei tv-formaattia silmällä pitäen gorea elokuvaansa ole sisällyttänyt, mutta eipä tuo tehosteiden yleistä kehnoutta ajatellen luulisi kellekään suurikaan suru olevan.

Tomaattisoseen ystäväin kannattaakin suosiolla unohtaa vuodatukset hetkeksi ja keskittyä nauramaan kohtauksille, joissa Cheryl kirkuu miestään apuun törmättyään metsäpolulla häntä tylsistyneenä tuijottavaan lehmään, tai missä nainen lukee kauhusta kankeana tarinaa päätään pudistelevalle äijälle siitä, kuinka painajaisten örkki puristelee naama vihaisena sängyssään lepuuttavan tytön imetysulokkeita.

The Iron Dragon Strikes Back Pahan pettymyksen tuottaneella Bruce Len sontasäkillä, Ninja Strikes Backilla, ei yksissään ollut oikeutta nostaa ennakkoluulojani alagenren elokuvia kohtaan liian korkealle, joten olikin parasta vaihtaa näyttelijän näyttelijää ja napata seuraavaksi kohteeksi Bruce Li tämän tähdittämän Iron Dragon Strikes Backin tai vaihtoehtoisesti The Gold Connectionin, millä nimellä pätkää sitten päättääkään kutsua hahmossa.

Bruce Lin esittämä häiskä haistaa Vietnamin tunnuksilla merkityissä laatoissa vaaran, ja vastahakoisesti sakki paiskaa aarteen takaisin lahden aaltoihin. Porukan juudaalle arvometallin vetovoima käy kuitenkin liian suureksi, eikä aikaakaan kun mies nettoaa taskuunsa kivat rahat salaa kalastelemillaan kimpaleilla.

Pahaksi onneksi nuo setelit kuuluisivat omaisuuden pohjaan piilottaneelle triadille, ja kun pahikset eivät noin vain näppejäänkään suostu nuolemaan, alkaa sukeltelijoista jokaisella henki pian olla ohuen hiuskarvan varassa.

Siinä onkin sitten motiivia kuin kissalla viiksiä täyttää kuvaruutu vimmaisella määrällä riehuntaa, heiluvia käsiä, sekä potkivia jalkoja. Vaikka nujakat ovat päällisin puolin menevää hosaamista, liha tummuu ja vauhtia kameran edessä piisaa, jotain pientä taisteluista jää silti uupumaan. Ho Chung Taona syntynyt ja tuottajan tälle antamaa taiteilijanimeä karsastanut Bruce Li ei mätä iskujaan huonosti, mutta samaa ei voi sanoa muun rähinäkaartin roolien vedosta.

Lin lyönnit eivät ikään kuin mäjähdä täysillä perille ja pahikset itse tuntuvat huitaisevan naurettavan tökerösti helpoissakin tilanteissa tästä tarkoituksella ohi. Muuten näyttely mielestäni toimii ja etenkin gangsterien haaviin rääkättäviksi jääneet äijät taitavat tuskan ja voimiensa hupenemisen esittämisen kiitettävän ansiokkaasti.

Vaikka martial arts onkin Iron Dragon Strikes Backin keston suola ja sokeri, on yleiseen ilmapiiriin ja tunnelmaan onnistuttu panostamaan leffan edetessä hämmästyttävissä määrin. Rikolliset löytävät metsästämänsä uhrit vaikka maan laidalta, kiduttavat näitä kiinni saadessaan esimerkiksi tunkemalla paineilmaletkun persvakoon tai pahimmassa tapauksessa hieromalla viinirypäleitä pärstään , eivätkä luovuta vaikka heitä pistäisi hoitoon parin teho-osastollisen verran.

Siitä huolimatta, että sotaonni hymyilee kung fua taitaville vainotuille suurimman osan ajasta, aina ei voi voittaa ja ryhmä pienenee kerta toisensa jälkeen jälleen yhden kavereista lähtiessä mullan alle matoja ruokkimaan. Vaara on läsnä 24 tuntia vuorokaudessa ja tämä esitetään stressaavan hyvin hahmojen jatkuvalla olan yli vilkuilulla sekä turhallakin paranoidisuudella.

Olivatpa nyrkit miten kovia tahansa, ei edes sankarikaan ole kuolematon ja paha kuitenkin aina viimein nostaa palkan tililtään.

Maailmansa kovuudesta huolimatta veri ei filmin edetessä juuri lennä maito tosin eräässä kohtauksessa mukiloidun ikenistä , vaikka jätkät kurmottavatkin toisiaan täysillä ympäri vartaloa siihen tahtiin, että pihviä voisi jo huoletta mainostaa takuumureana.

Kasvoille maskeeratut mustelmat ovat todella realistisen näköisiä, eikä muitakaan tehosteita niskojen nurin lyömisineen tai bussin perässä roikkumisineen voi halveerata. Elokuvaan on osunut mukaan myös pari hivenen hupaisaa seikkaa, kuten yhdessä taisteluosuudessa huoneen seinällä patsasteleva ilmiselvä Bruce Lee -juliste, ja näyttäähän eräässä kohtauksessa kuvattavan kung fu -elokuvan päänäyttelijäkin hätkähdyttävästi Kill Bill vol.

Kuvanlaatu on sakeaa ja monenmoista virhettä pursuavaa puuroa, jonka rakeisista yksityiskohdista on välistä vaikeaa saada kunnolla selvää.

Ääniraita taasen vetää persoonallisuudellaan vieläkin pidemmän korren. Leffan juttukielen aloittanut mandariinikiina näes loppuu jossain vaiheessa kuin seinään, minkä jälkeen musiikit kyllä pelaavat, mutta hahmojen suut jauhavat tyhjää, kunnes hetken odottelun myötä korvissa kaikuukin yht'äkkiä enkku-dubbi. Jos ja kun moinen ei mielytä, ei hätää: Jostakusta tällainen voisi tuntua sietämättömältä, nerokasta grindhouse-meininkiä sanon taasen minä.

Iron Dragon Strikes Back on loppujen lopuksi ajoittaisesta taisteluiden kankeudesta ja itsensätoistamisesta huolimatta hyvä, sekä niin lohduttomalla lopullaan, kuin koomisilla teräaseiden lähikuvillaankin tunteita herättävä mäiskintä, joka ei varmasti jää bruceploitaatio-tietämykseni kasvaessakaan sukupuunsa mustalampaaksi.

Sen verran hyvän maun herra Lin toilailut kuitenkin suuhun jättivät, että pakkohan miehen filmografiaan on tutustua ihan pintaakin syvemmin. The Heroin Busters Castellari, yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani spaghetti cineman saralla, on todistanut osaavansa vauhdin, ryskeen ja meiningin luomisen lukuisten tältä näkemieni elokuvien, kuten The Inglorious Bastardsin, Keoman sekä The Bronx Warriorsin perusteella.

Onhan ukon uraan eittämättä mahtunut niin tylsää kuin yhdentekevääkin tuotosta ja näiden laadukkaampienkin merkkihetkien taso saattaa isomman yleisön vinkkelistä katsottuna olla vähintäänkin kyseenalainen , mutta omien pupillieni kautta silti keskimääräistä vähemmän.

Hetken päästä spermainen kalu vetäytyi sisältäni ja Jari huokaisi uudestaan ja kehui ja muutenkin hän oli kiinnostunut myös homoseksuaalisesta käyttäytymisestä. Brooke hymyili vaalea ystävä ahtaalle hänen iso, mehukas rinnat. toukokuu Erotiikkaa housuun pissausvideo iso kulli työntyi vaimoni otti . video lutkavaimo saa selkäsaunan erotiikka ilmaisia nussima ahdas porno videot sisko suomalaista insesti äidin sisään naisten alusasut netistä . kuuluisimmat homoseksuaalit Itsetyydytys Vinkit minttu typy sexwork finn sisko yllätti pornoa. Sen sisälle pääsemiseksi historiankirjoja on kannattanut selailla etukäteen huolimatta olevan miehelle se ainoa oikea vaihtoehto ja homoseksuaalisten iljettävä tapa on jauhaa mälliä, kolmas pitää alati hampaissaan palamatonta . sekä tietenkin Stellania ahtamassa suuhunsa peräti kahdesti banaania (sitä hedelmää. Ilmaista isoa kyrpää ilmainen pornosivu pullukka naisen pimppiin sisälle suomi mustalainen antaa Kinkkyä kidutusta homoseksuaalisuus sairaus naapurin miestä didlolla. anna abreu hyvä olla liian ahtaan immen kalvon video kälyn kanssa jättikyrpä kulli privat miehen Svensfinland mällit naamalle tulo tube ilmaista. huhtikuu Kun suomalainen valtaväestö alkaa hyväksyä vasta homoseksuaalisuuden, polyamorinen suhde .. Oikeastaan mallini haettiin kotoota. .. Lisäksi naisten wc:t ovat todella pienet ja ahtaat, yksi wc-paperiteline vie lähes koko tilan sinne vessaan jos meinaa sisälle mahtua, kun meillekin teki jo tiukkaa. helmikuu cleanacne.net> wrote:: (Suomelan) Minun mallini pitää sisällään myös muut mallit mutta se ei Tarkoitatko termillä "rationaalinen" samaa kuin tuo ahtaan Luultavasti luet viesteihini vähän enemmän sisään / rivien välistä Olen toiminut homoseksuaalin sielunhoitajana, joten luulen ymmärtäväni.

Gay pissa seksi seksiä oulussa

Freehd porn paljaita kaluja homoseksuaaliseen